Ne vaikeat päivät

Astut kirjastoon.

Etsit sopivan pöydän (jos sellaista edes löytyy) ja istut alas.

Kaivat koneen, kirjat, vihot ja muun sälän laukustasi.

Aloitat hommat.

Siihen se sitten jää.

Tästä eteenpäin mikään ei onnistu.

Tehtävät menevät väärin tai vihon ratkaisuissa on vikaa (valitettavan usein). 

Mitään ei tunnu jäävän päähän vaikka tekisit töitä seuraavat 9h. Rasittavinta tässä on kuitenkin se, että sen parin tunnin jälkeen ollaan vieläkin samassa pisteessä. Ihan sama millaisia kikkoja yrittäisi. Pakko vaihtaa siis aihetta ja yrittää uudestaan. 

Noup.

Universumi tappelee sinua vastaan.

Jos et olisi siellä kirjastossa, kirjat olisivat lentäneet seinään jo kauan sitten.

Vielä pari tuntia.

Loppujen lopuksi olet saanut aikaan pari puolikasta tehtävää, sivuja sekalaisia muistiinpanoja ja kumiroskaa, joka kuorruttaa kauniin valkoista pöytää. 

Pöydän viereinen suihkulähde rasittaa.

Kaikki ottaa päähän.

Ehkä on parasta antaa olla.

Lähdet kirjastosta.

Joinain päivinä tuntuu, ettei mikään onnistu. Kaikki rasittaa, päätä särkee ja ties mitkä määrät opiskelua, tahdonvoimaa ja yrittämistä eivät auta. Kaikista tärkeintä on muistaa, että tällaista sattuu. 

Meikän päivä oli tänään tällainen. Ei auta muu, kun yrittää hetken päästä uudestaan. Ehkä myöhemmin ymmärrän paremmin. 

Vaikka varmaankin joidenkin mielestä voi olla huvittavaa, että kamppailen sähkömagnetismin kanssa, on se viimeinen asia, johon tällaisissa tilanteissa on keskityttävä. Tyhmää tai ei, se on vaikeaa sinulle ja myös sinä olet ainoa, joka sen sinulle selvittää. Voit vain yrittää parhaasi ja tehdä sillä, mitä pystyt. Rasittavaa toistoa, mutta täyttä totta. Jos kokeessa joku on vaikeaa, niin on se sitä luultavasti muillekin.  (Tätä kuulee vähintään 500x, joten pakko yrittää uskoa myös itse).

Rasittavaa on myös kuunnella mahtailua siitä, että "Minähän pääsen minne vaan ihan heittämällä kun olen niin fiksu!" Jos tämä on totta: mahtavaa! Paljon ovia auki ja vaikein vaihe on vain oman paikan löytäminen. Jos tilanne ei ole tämä (niinkuin suurimmalle osalle meistä): kaikki ok! Kaikki aloittavat jostain. Joku on opiskellut jo useamman kuukauden ja ymmärtää jo paljon. Joku on aloittanut vuoden vaihteessa ja joku on hakenut jo useamman kerran. Silti. Kaikilla on yhtä suuri mahdollisuus päästä sisään. Ei ole kenellekään edullista rehennellä ja työntää muita alas. Jos joku pyytää apua, niin auta parhaasi mukaan. Opit luultavasti asian vielä paremmin kun selität sen toiselle. 

Auttaminen ei ole ikinä itseltä pois.

Ensimmäistä kertaa hakevana otan mielelläni kaiken mahdollisen avun vastaan ja kuuntelen niin opiskelijoiden kuin muiden hakijoidenkin neuvoja. Teen tätä ensimmäistä kertaa ja se pelottaa. Pelottaa itse asiassa jalat alta melkein joka päivä. Vasta H-hetkellä tilanteen vakavuuden oikeasti ymmärtään. Olen vielä onnellisen tietämätön ja naiivi. 

Huomenna vuorossa orgaaninen kemia. 

Todella kevyt parin tunnin sessio funktionaalisista ryhmistä ja hiilirungoista.

Synttäreinä en missään nimessä edes yritä ymmärtää fysiikkaa.

18 kurssia ja hieman lisää

Tervetuloa!

Hei, olen viikkoa vajaa 20-vuotias naisenalku helsingistä. Olen omien ja muiden sanojen mukaan niin sanottu "laiska perfektionisti". Pyrin kohti täydellisyyttä ja näen kaaoksen ahdistavana, mutta valitettavasti tämän toimintamallin toteuttamiseen liittyy ongelma: haluan päästä kaikesta mahdollisimman vähällä.  Minulla on tapana lykätä asioita.
Kyllä, pientä ristitiitaisuutta huomattavissa.
Maailman huonoin perfektionisti, jonka laiskuus johtaa turhaan stressiin, stressi taas johtaa sairasteluun ja sairastelulle ei tosiaan ole nyt aikaa. Onneksi osaan kyllä toimia kun sitä vaaditaan ja jälki on mielestäni täysin tyydyttävää.



Paljon on muuttunut viimeisen kahdeksan kuukauden aikana: paljon uusia ihmisiä - yksi yli muiden, sekä paljon uudenlaista vastuuta, jollaista en ole aikaisemmin kokenut. Nyt ei siis tosiaan puhuta lapsesta tai lemmikistä, vaan yhdestä erityisestä ja siitä kirosanasta jonka nimi on
lääketieteellisen tiedekunnan pääsykoe.

Edessä on varmaankin viikkoa vajaa 20-vuotisen elämäni raskain urakka tähän asti. Ikinä en oikein ole joutunut mitään asioiden eteen tekemään ja tässä se nyt sitten puraiseekin takalistoon. Tämä on nyt ensimmäinen kerta kun haen.
Lukuaikaa oli alussa 4,42 kk, 19 vko
tällä hetkellä 15,29 viikkoa,
joka tekee siis 107 pvä
2568 h
154080 min
9244800 s.
Paniikki lähestyy. 

Lääkäriksi olen halunnut jo ihan kakarasta lähtien. Olen aina ollut hyvin kiinnostunut biologiasta. Vartalon rakenne, toiminta ja toiminnan häiriöt ovat hyvin mielenkiintoisia aiheita.  Tiedä sitten mistä se on lähtenyt.
Bostonissa asuessamme kävimme usein natural history museumissa. Jokaisella käynnillä juoksin suoraan katsomaan synnytysvideota. Hyvin häiritsevää käytöstä 5-vuotiaalta pikkutytöltä. Mitään omituista ei kyllä tosiaan ollut tekeillä :D Rakastin 'olipa kerran elämä'-sarjaa (ranskalainen tv-sarja, jossa havainnollistetaan piirrettyjen hahmojen avulla kehon toimintaa lapsille) ja osasin nimetä suurimman osan ihmisen sisäelimistä ensimmäisellä luokalla. Eläinlääkärin ja biologin tyttärenä on vaikea välttyä jonkinlaiselta ohjaukselta. Häiritsevä mielenkiinto kehon toimintaa kohtaan jatkuu edelleen. Haluan ymmärtää niin yksityiskohtia kun kokonaisvaltaista syy-seuraus suhdetta liittyen johonkin tiettyyn tapahtumasarjaan. 

Biologian urakka käsittää siis omalla kohdallani enimmäkseen kertausta. Teen käsitekarttoja ja listoja tärkeistä asioista. Kemia vaatii töitä, mutta selviää kyllä ajallaan. Saakelin vitoskurssi.

Nyt päästään sitten siihen laiskuutta aiheuttavaan osioon: fysiikka. Vielä pahempi kirosana kun pääsykoe itsessään. Laskeminen ei ongelma, vaan laskemisen ymmärtäminen.
"Hauki on kala"-ajattelulla ei pitkälle pötkitä, kun sitä pitäisi jollain tavalla osata vielä soveltaa. Laskeminen, laskeminen ja vielä kerran laskeminen -näin minulle ollaan sitä opetettu. Ongelmana on vain se, että sitä pitää tehdä niin käsittämättömän paljon! Oli hyvin naiivia ajatella, että vain yhden tehtäväkirjan ja kurssikirjan tehtävät riittäisivät. Kun sähköopin laskut on laskettu tehtävävihosta, ei vielä ymmärrä tarpeeksi, pitää siirtyä kurssikirjaan, jonka jälkeen voi vielä tehdä tehtäviä lukion kirjoista, ja vasta tämän jälkeen on tarpeeksi tietoa tehdä onnistuneesti yo- ja pääsykoetehtäviä. Näillä allekirjoittaneen on pakko mennä, koska pohjaa ei tosiaan ole. Olin laiska. Ja nyt tosiaan pitää maksaa siitä. Kiroan luonnettani.

Tähän mennessä olen lukenut selkeästi liian vähän ja uhrannut liikaa aikaa lukemisen stressaamiselle.  Lämpö nousi hetkellisesti lukemisurakan alkuvaiheessa ja vatsa oli kipeä jatkuvasti.
Vasta viime viikon lopussa löysin minulle toimivan tavan lukea ja pärjätä stressin kanssa.
Kirjasto.
Kirjasto, kirjasto, kirjasto.
Luku-urakka ei kummittele aamulla ennen matkaa kirjastoon ja kotiin saa palata tyytyväisenä. Jos kirjastoon lähtee aamulla klo 10-11 ja sieltä palaa klo 18, voi loppuillan olla rauhassa. Lukemista ei tarvitse stressata. Sitä ei näe koko ajan. Kotona ollaan ja rentoudutaan, kirjastossa luetaan. Viikonloppuna tämä ei oikein onnistu, mutta sunnuntaina ei rasita ollenkaan siirtyä keittiön poydän ääreen muutamaksi tunniksi kun tietää, että sen session jälkeen viikko on pulkassa.

If all fails, yritän ensi vuonna uudestaan.
Vähän optimismia.
Panikointia sitten taas parin viikon päästä.

/V